Vanhojen blogitekstien kauneus

Olen aloittanut erinäisiä blogivirityksiä vuodesta 2007 alkaen. Niistä mikään ei ole tätä blogia lukuunottamatta enää nähtävillä internetissä. Suurimmasta osasta olen onneksi säästänyt tietokannan sekä tiedostojen varmuuskopiot.

Aloin viime sunnuntaina lukemaan vanhoja tekstejä vuosilta 2008-2009. Tekstien läpikäynti herätti paljon tunteita sekä ajatuksia. Niitä lukiessa tietyllä tavalla ymmärsin miksi olen aikoinaan ottanut ne pois verkosta. Tekstit vilisivät nuoruuden intoa, ylenpalttista hehkutusta, kielioppivirheitä ja kaikkea muuta vähän noloa.

Toisaalta noita vanhoja tekstejä lukiessa kirpaisi aika kovaa. Tajusin, että niitä on kirjoittanut sellainen versio minusta jota olen salaa kaivannut viime vuodet. Luova, iloinen, sosiaalinen ja elinvoimainen. Sellainen, joka on jaksanut olla innoissaan elämästä ja muista ihmisistä. Viime vuosien versio minusta on tainnut olla enimmäkseen kyyninen, alakuloinen, ahdistunut ja sosiaalisuutta karttava. Ei ehkä ihan joka päivä, mutta liian paljon kuitenkin.

Nuo tekstit herättivät myös vahvemmin toivon siitä, että en ehkä olekkaan tuomittu olemaan tämä nykyinen varjo siitä mitä olen joskus ollut. Eihän tunteet oikeasti vaan katoa kuin tuhka tuuleen. Ne ovat vain nuukahtaneet monen murheen ja käsittelemättömäksi jääneen negatiivisen tunteen alle.

Tätä koko prosessia läpi käydessä suretti myös muistaa miten me ihmiset usein häpeämme vanhoja tekeleitämme, ja sitä versiota meistä, joka vasta hapuilee ja opettelee. Oli sitten kyseessä blogitekstit, valokuvat, piirrustukset, tanssiesitykset, puutyöt tai mitä tahansa. Totuus kuitenkin on, että me kaikki olemme olleet joskus nuoria. Ja meistä jokainen on uuteen asiaan ryhtyessään aina ensimmäisiä askelia ottaessaan aloittelija. Miksi sitä pitäisi hävetä tai piilotella?

Entä jos vanhoihin teksteihin ja muihin luovuuden tuotoksiin oppisikin suhtautumaan kuin Hannu ja Kerttu -tarinassa polulle jätettyihin muruihin joiden avulla pystyisi eksyessään korjaamaan reittiään? Nuo murut voisivat myös toimia muistutuksena niistä kaikista reiteistä, joita pitkin on jo yrittänyt kulkea, mutta jotka ovat lopulta johtaneet umpikujaan.

Ehkä vanhoja tekeleitään ei silloin olisi välttämättä niin pakottava tarve myöskään piilottaa muiden nähtäviltä ihan vaan sen vuoksi, kun oma tyyli sattuu ajan saatossa vähän muuttumaan. Tai kun elämässä alkaa joku uusi vaihe. Parhaimmillaan vanhat ja uudet tuotokset voisivat yhdessä muodostaa meistä paljon kokonaisemman ja inhimillisemmän kuvan. Sellaisen, jota ei tarvitsisi jatkuvasti yrittää muovata näyttämään täydellisen virheettömältä ja johdonmukaiselta.

Vaikka en tulekkaan enää noita vanhoja blogitekstejäni luultavasti missään julkaisemaan, koitan jatkossa muistaa muistaa uusia tekstejäni ja muita tekeleitäni jälkeenpäin arvioidessa, että ne teokset, joka tuntuvat parin vuoden kuluttua lähinnä huonoilta ja noloilta, voi kymmenen vuoden päästä olla kaunista nostalgiaa. Ja vuosikymmenten päästä niistä voi tulla arvokkaita aikakapseleita jälkipolvillemme.

Muistoja meistä, sekä kaikista niistä hetkistä, joiden läpi olemme elämässämme kulkeneet.